Mä olen yrittänyt olla kirjoittamatta koronasta niin vähän kuin mahdollista. Mutta kyllähän tää kuitenkin niin paljon on elämää hallinnut, että näin uuden vuoden kynnyksellä samalla kun toivon tämän hulluuden loppumista, haluan myös muutaman sanasen sanoa näin lapsiperheen näkökulmasta. Tein tässä yksi päivä listaa koronan vaikutuksista omassa elämässäni ranskalaisin viivoin ja käytyäni listauksen läpi, totesin, että kyllähän vaikutukset loppujen lopuksi suht laimeita ovat omassa elämässäni olleet. Lisäksi ottaen huomioon sen kaiken paskan, minkä moni on käynyt läpi, piti todella muutamaan kertaan miettiä, kehtaako tätä listaa edes julkistaa. No alla se kuitenkin on, plussina ja miinuksina:

LOCKDOWN 03/20

Kaikkihan alkoi aikanaan siitä ensimmäisestä totaalisesta lockdownista maaliskuussa 2020, jolloin aavemainen hiljaisuus laski lähes kaikkialle. Se aika oli kovin hämmentävää. Valmiuslain käyttöönotto ja totaalinen sulkutila näyttäytyi meidän perheelle silloin vitosluokkalaisen esikoisen etäkouluna ja toki myös sillä, että ei voitu nähdä isovanhempia ja muita läheisiä, joiden kanssa lapset on tosi paljon tottunut aina touhuamaan. Toki myös parisuhde kuormittui tällöin entisestään, kun ei päästy ilman lastenhoitoapuja tekemään mitään yhdessä. Silloin tuntui myös tosi väärältä, että me vanhemmat voitiin edelleen käydä ihan normaalisti töissä ja meillä oli kontakteja siellä, pienet pääsi päiväkotiin, mutta esikoinen istui päivät kotona etäkoulussa, eikä saanut iltaisin nähdä kavereitaan tai käydä harrastuksissa. No, etäkoulu sujui meillä kuitenkin erinomaisesti. Esikoinen hoiti hommansa itsenäisesti ja sopeutui tilanteeseen tosi hyvin. Huomionarvoista on myös se, että meillä on käynyt opearvonnassa aikanaan melkoinen flaksi ja uskallan väittää, että työlleen omistautuneempaa ja osaavampaa tyyppiä joutuu aika pitkän matkan päästä etsimään. Ainut, missä jouduttiin esikoista patistamaan, oli ne päivittäiset happihyppelyt ja liikuntatuokiot, joista pidin tosi tiukasti kiinni. Toki esikoinen ikävöi kavereitaan ja harrastuksissa käyntiä mutta toisaalta toi sukupolvi taitaa onneksi aika kivasti noi virtuaaliset mahdollisuudet pitää yhteyttä. Me siis selvittiin tästä tosi vähällä verrattaen niihin perheisiin, joiden lapset olivat alemmilla luokilla ja näin luonnollisesti tarvitsivat vanhemmiltaan kotona jatkuvaa ohjausta koulunkäyntiin. Näin myös hyvin läheltä, kuinka koville opettajat tässä tilanteessa joutuivat. Ei heillä kovin kauaa ollut aikaa saada hommaa toimimaan. Lisäksi en ole ihan täysin varma, minkälaista tukea ylipäätänsä tähän kaikkeen saivat. Suurensuuri hatunnosto siis kaikille heille!

Karanteeneja meillä on alla kaksi, esikoisella yksi ja pienillä sitten tuoreeltaan se toinen. Esikoisen karanteeni meni loistavasti, sillä olihan alla jo opitut etäkoulukäytännöt, etätreenit ja virtuaalinen yhteydenpito kavereihin oli myös hyvinkin toimivaa. Pienten karanteeni meni kanssa yllättävän kivuttomasti. Meidän ihana päiväkoti lähetti päivittäin jumppavideoita ja satulukuhetkiä ja millon mitäkin. Lisäksi kuin tilauksesta lunta satoi ekaa kertaa maahan karanteenin ekoina päivinä ja päästiin sitten pulkkamäkeen kuluttamaan aikaa. Lisäksi ajeltiin paljon iltaisin autolla ja kurvailtiin driveinin kautta, jotta päästiin vähän ees pois himaympyröistä.

Äiti koska tää sairaus loppuu?

Kun tää hulluus alkoi, me ei juurikaan pienimpien lasten kanssa asiasta puhuttu. Esikoinen toki kuuli jokapuolelta kaikennäköistä ja koulussa asiaa käytiin perinpohjin myös läpi. Eihän sitä silloin ajatellut varmaan kukaan, että tämä näin pitkään kestää eikä loppua näkyisi edelleenkään. Jossain kohtaa sitten alettiin puhua pienille sairaudesta. Leikkipaikat on kiinni, koska sairaus. Isovanhemmille ei nyt voida mennä, koska sairaus. Äiti ja iskä käyttää maskia, koska sairaus. Hanskoja ei saa ottaa kaupassa pois kädestä, koska sairaus. Kaupassa pitää myös istua kiltisti kärryissä eikä koskea mihinkään, koska sairaus. Ja niin edelleen... Pikkuhiljaa ne onkin oppinut elämään tässä hullussa maailmassa ja pelottavinta lienee se, että niiden ajatuksissa tämä alkaa jo olemaan tietyllä tapaa normaalia. Pienin kun ei muista mitään siitä ajasta, kun kaikki oli vielä oikeesti normaalia ☹. Alussa kysyivät monesti, että koska tää sairaus loppuu, mutta nyt nekin kyselyt on vähentyneet ja tilalle tullut enemmänkin toteamukset siitä, että koska tämä sairaus nyt vaan on... No, lapset sopeutuu kaikkeen onneks tosi kivasti ja toki sillä, miten me aikuiset tätä tilannetta heille "markkinoidaan" lienee myös iso vaikutus.

Se mikä mua itseäni tässä tilanteessa ehkä eniten harmittaa, on sosiaalisten kontaktien väheneminen tai tietyissä tilanteissa jopa totaalinen puuttuminen. On niin vaikea ollut ymmärtää, että ei voi (silloin kuin itse haluaa) nähdä läheisiään tai että ei voi halata rakasta ystäväänsä häntä nähdessään. Mä olen itse aika sinnikäs mutta toki ymmärrän sen, että muiden tahtoa ja toiveita tulee kunnioittaa. On mulla kuitenkin muutama tyyppi, joita olen pystynyt näkemään koko ajan säännöllisesti ja koen että korona ei ole päässyt yhtään meidän väliin. Siltikin valitettava totuus on se, että monta ihmistä on jonkin verran päässyt etääntymään elämästäni. Toivon kovasti, että jossain kohtaa nämä suhteet saadaan taas kurottua kiinni takaisin ❤

Epäreilua

Mä koen suurena vääryytenä sen, että kaupungin kuudesluokkalaisten itsenäisyyspäiväjuhla perutaan mutta samaan aikaan silmää tekevät saavat juhlia ilman turvavälejä ja maskeja jokavuotisessa perinteisessä varjolinnanjuhlassaan. Mua on koko tän pandemian ajan surettanut eniten kaikki nuoret. Joo ne ei ole tehnyt henkilökohtaista konkurssia tai niiden elinkeinoa ei ole viety pois mutta mielenterveydelliset vaikutukset ovat olleet huomattavia jo ennen koronaakin ja kun ne vaikutukset tulee näkymään vuosikymmenienkin jälkeen vielä. Lyhyesti, Nuorissa on meidän tulevaisuus, niin kliseiseltä kun se nyt vaan kuulostaakin. Nuorilta on viety totaalisesti niiden vapaus, heiltä on jäänyt väliin monet niin kovin odotetut ja ennestään itsestäänselvät kokemukset. Olen seurannut sivusta siskontytön tuskaa, joka saadessaan hyväksymiskirjeen amk-opintoihin, odotti niiltä ihan kaikkea mahdollista muuta kuin tätä. Ensin mietin, että mitä hittoa, jos nyt yhdet opiskelijabileet jää väliin, elämässä on aika paljon merkityksellisimpiäkin asioita. Sit mäkin jossain kohtaa tajusin homman jujun... Ei kyse ole bilettämisestä, vaan yhteisöllisyydestä. Moni on ihan yksin uudessa kaupungissa, lisäksi on harkkapaikkoja ja erilaisia projekteja, jotka kaikki lähtee alta.

Se on täysin selvää, että korona on kohdellut meitä eriarvoisesti. Osa on joutunut kärsimään kohtuuttoman paljon ja ihmisten kokemukset eroavat suuresti toisistaan. Epäreiluus on näyttäytynyt niin työelämässä, kuin myös rajoituksiin liittyen. Hoiva- ja opetushenkilöstö on ollut erityisen kovilla ja rajoitukset ovat kohdistuneet erityisesti ravintola-. majoitus- ja tapahtuma-aloille. Jotkut työtehtävät on helppo hoitaa turvallisesti etäyhteyksien päästä ja osa taas on tehtävä jatkuvassa altistumisvaarassa muiden ihmisten kanssa. Yksi valitettava fakta on myös se, että pahimmin korona on iskenyt ihmisiin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti olleet heikommassa asemassa.

Rehellisyys, kunnioitus ja syyllisyys

Mun on tosi vaikea enää sopia mitään täysin lukkoon, vaikka kaikkea tykkäänkin aina kovasti järjestää. En myöskään uskalla lapsille kertoa etukäteen enää juurikaan mistään jutuista tai menoista ja tästä olenkin jo useampaan otteeseen saanut esikoiselta palautetta. Välillä olen kokenut myös haastavasti haistella ilmaa siinä mielessä, kun ihmiset käsittelee tätä asiaa eri tavalla. Olen kuitenkin ottanut tavakseni olla hyvin rehellinen ja kunnioittaa sitten vastapuolen päätöstä, mikäli ei haluakaan tavata tai sopia treffejä. Tässä kun on huomannut, että ihmiset ajattelee tän tilanteen hyvinkin eri lailla ja tekevät päätökset sitten omista lähtökohdistaan ja näitä tuleekin pystyä kunnioittamaan vaikka ne omista näkemyksistä hieman eroavaisivatkin. Myös syyllistämisen ja syyllisyyden tunteen kanssa olen joutunut tekemisiin. Kun mä vuosi taaksepäin lähdin tyttökavereideni kanssa kolmeksi yöksi leville, koin vahvaa syyllisyyttä, joka johtui osaksi läheisten ihmisten ajatuksista. Mä koin sen niin vääräksi, en ollut käynyt missään ja kunnioittanut kaikkia mahdollisia sääntöjä niin kirjaimellisesti, kuin luonteeseeni nyt kuuluukin. Ihmiset kulkivat tuohon aikaan ihan normaalisti vaikka tilanne juuri sillä hetkellä vähän taas olikin pahentunut. LEVI paikkana oli kuitenkin ollut niin paljon otsikoissa, että moni koki meidän menevän suoraan sinne pirun silmään. Tässäkin erinomainen esimerkki epäreiluudesta, sillä en ole täysin vakuuttunut siitä olisiko ajatukset olleet täysin samansuuntaisia, mikäli meidän reissu olisi kohdistunut johonkin muuhun hiihtokeskukseen. No siellä me sitten kuljettiin maskit naamoissa umpihangessa keskellä metsää, jossa ei ollut ristin sielua. Tehtiin kaikki safkat asunnossa eikä koskettu missään tyyliin ovenkahvoihinkaan. Kustiin miltei housuihimme, kun ei haluttu käydä yleisissä vessoissa ja reppu piti olla rinteissä mukana kaikille niille kymmenille maskipaketeille, käsideseille ja kertakäyttöhanskoille.

Uudenvuoden Toive

Nyt uuden vuoden kynnyksellä valitettava fakta on se, että me eletään edelleen keskellä koronakriisiä, maailmassa joka muokkaantuu kokoajan ja johon liittyy vahva epätietoisuus. Korona vaikuttaa meidän jokaisen arkipäivään ja itse huomaan vahvasti sen, että ennen täysin normaalisti tehtävistä päätöksistä muodostuu usein nyt hyvin monimutkainen ja monivaiheinen prosessi. Kysymyksiä on miljoona, mutta vastauksia huomattavasti vähemmän. Kysymyksiä tulee tulevaisuudessakin varmasti olemaan aina enemmän kun vastauksia mutta jos vaakaan saisi edes vähän enemmän uuden vuoden myötä tasoitusta, niin olisin siitä kovin iloinen. Korona ei lopu koskaan mutta opittaisko me jo tän vuoden aikana pikkuhiljaa elämään sen kanssa.

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi -