Elämäni vaikein jobi mutta curlingmutsi mä en ole!

Joka päivä tässä näköjään oppii kaikenmoista. Enpä nimittäin tiennyt että on olemassa sellainenkin termi kuin curling-vanhemmuus. Tiesittekö te?

Kaikkihan alkoi siitä, kun tämän viikon torstaiaamuna herättiin ja pistettiin töllö lapsiperheiden tapaan kakkoselle. No eihän sieltä tullut pikkukakkosta vaan ihan jotain muuta. Mietin, että tänäänkö ne olympialaiset nyt sitten alkoivat. No ei aikaakaan kun alkoi sitten paricurling. Katseltiin sitä hetken aamusumuissamme ja J tokas mulle, että kun nyt aletaan treenaan niin voidaan lähtee edustaan seuraaviin olympialaisiin. Ajattelin, että jos sinne asti selvitään, niin selvitään jatkossa sitten mistä vaan. Sen verran kova parisuhdetesti se voisi olla...

Kyllä mä aikanaan seurasin tätäKIN lajia muun Suomen tapaan 2000-luvulla, kun Uusipaavalniemi hurmasi suomen kansan karismaattisena kapteenina. Mutta jotenkin tässä vuosien saatossa ne kaikki oudot termit ja kyseiseen lajiin liittyvä moninainen sääntöviidakko on nyt kuitenkin sitten päässyt unohtumaan. Lähdinpä siis tutustumaan tarkemmin tämän Kanadan mahtilajin peli- ja kilpailusääntöihin ja kyllähän se niin on, että me ei J:n kanssa opittais neljässä vuodessa niistä murto-osaakaan. Lisäksi kaikki meidät hyvin tuntevat tietää, että me ei voida pelata samassa joukkueessa ikinä mitään, oli sitten kysymys rantalentiksestä tai vaikkapa aliaksen peluusta. Curlingin osalla ensimmäinen paha rasti olisi jo kapteenin valinta. Luultavasti itse yrittäisin vedota siihen, että aikanaan häissämme ihan oikeasti polkaisin ensimmäisenä, se perhanan kymmenen senttiä paksu villamatto oli vaan korkkareitteni alla, eikä polkaustani näin kuullut kukaan.

Curling pelin tavoitteenahan on ratkaista pelaajien keskinäiset taidot, joten siihen liittyykin vahvasti urheiluhenkisyys, hyväntahtoinen mieli sekä kunnioitettava käytös. Hyvä "curlaaja" kun ei koskaan häiritse vastustajaansa tai estä häntä yrittämästä parasta mahdollista suoritustaan. Erittäin tärkeää curlingissa on myös reilu peli. Ollaan J:n kanssa molemmat tosi urheiluhenkisiä mutta myös erittäin impulsiivia, joka saattaa välillä aiheuttaa ongelmia. Mitä tulee sääntöihin ja niiden noudattamiseen, tuottaa se varmasti vähiten meille ongelmia, sillä ollaan molemmat aina oltu tosi ehdottomia sekä tarkkoja erilaisista ohjeistuksista ja säännöistä sekä niiden mukaan toimimisesta.

No mutta asiaan. Perehtyessäni Curlingin kiehtovaan maailmaan, törmäsin samalla termiin nimeltä curlingvanhemmuus, välähtipä silmieni edessä myös curlingpuolison määritelmä. Että mitähän hittoa. Hetken termejä mielessäni pyöritellessä sain kyllä aika hyvän mielikuvan siitä, mihin näillä määritelmillä viitataan. Luotettavaakin luotettavampi Wikipedia määrittelee termin muuten seuraavanlaisesti:

"Curling-vanhemmuus on nimitys, jota käytetään vanhemmista, jotka pyrkivät poistamaan esteet ja vaikeudet lastensa tieltä, palvelevat heitä, täyttävät kaikki toiveet ja haluavat suojella heitä pettymyksiltä. Käsitteen on tuonut julkisuuteen tanskalainen psykologi Bent Hougaard vuonna 2000. Nimityksen analogia viittaa curling-peliin, jossa pelaajat auttavat harjaamalla pelikiven etenemistä jäällä samalla tavoin kuin curling-vanhemmat auttavat lapsiaan."

Tämä kyseinen termi on ollut niin lasten puolestapuhujan Jari Sinkkosen kuin myös maamme supernannynkin huulilla. Löysin myös jonkun verran matskua kirjojen ja erilaisten artikkeleiden muodossa tästä määritelmästä. Vapaan kasvatuksen ajatus rantautui Suomeen 1960-luvulla ja tämän kyseisen ideologian mukaan lapsella tulisi olla mahdollisuus toteuttaa itseään lähes rajoituksetta. Curlingvanhemmuus yhdistetään usein vapaaseen kasvatukseen mutta on hyvä tiedostaa, että ne eivät täysin tarkoita yhtä ja samaa asiaa.

Mulle vanhemmuus ei ole todellakaan ollut helppoa. En ikinä ajatellut olevani "suurperheen" (kyllä, omassa päässäni 3 lapsen perhe muodostaa suurperheen määritelmän) äiti. Olenkin aina todennut, että vanhempana oleminen on elämän vaikein jobi mutta mä oon toteuttanut sitä silti aika pitkälti ilman sen kummempaa "opiskelua". Nykypäivänähän tietoa on saatavilla ihan hirmuinen määrä, enemmän kuin sitä oikeasti edes tarvitsee. Usein tuntuu, että pää menee ihan sekaisin siitä kaikesta tulvasta. Lisäksi neuvoja ja tulkintojahan on tasan niin paljon, kun on niiden antajiakin. On totta, että saadessani esikoiseni, olin alussa ihan totaalisen hukassa. Vanhemmuuden vastuu tietyllä lailla pelotti ja yllättikin. Jouduin myös tovin etsimään omaa identiteettiäni uudelleen. En ollut ikinä aikaisemmin pidellyt ihan pientä vauvaa sylissäni ja kakkavaipan olin vaihtanut kerran aikaisemmin ja senkin todella huonolla menestyksellä. Olin aluksi äärimmäisen arka ja yritin pyrkiä kaikessa tekemisissäni täydellisyyteen. Lainasin kirjastosta erilaisia vauvanhoitokirjoja, mutta jossain kohtaa huomasin, että en ollut lukenut yhdestäkään sitten loppujen lopuksi edes takakantta. Olin sitten kuitenkin saanut sen verran varmuutta, että pystyin luottamaan itseeni, omiin päätöksiini ja valintoihini.

Mä olen aina pitänyt tosi tiukasti kiinni itselleni opetetuista arvoista ja yrittänyt rakentaa niihin perustuvan elämän ympärilleni. Olen aina ollut kasvatuksellisesti tosi itsepäinen ja pitänyt tiukasti kiinni omista linjoistani. Olen viitannut kintaalla monille eri ohjeistuksille. Välillä mietinkin, että ehkä ne lapset ei olis valvottanut kaikki kahta ekaa vuotta, jos olisin ollut vähän vastaanottavaisempi. Tiedä häntä... Meillä on aina perheessä arvostettu tosi paljon hyviä käytöstapoja. Aina piti osata tervehtiä, katsoa silmiin, pyytää anteeksi ja KIITTÄÄ. Myös kunnioitusta pidettiin erittäin tärkeänä. Yksi juttu, mitä mä itse arvostan suuresti, välillä vähän liikaakin, on oikeudenmukaisuus. Lapsille yritän ahkerasti opettaa edellisten lisäksi etenkin vastuun ottamista, ahkeruutta, nöyryyttä, ihmisten oikeudenmukaista kohtelua, sosiaalisia taitoja sekä itseensä luottamista. Tää maailma ei päästä ketään helpolla ja etenkin sosiaalisia taitoja sekä itseluottamusta jos jotain tullaan elämän polulla tarvitsemaan.

Ehdoton ja oikeudenmukaisuutta arvostava luonteeni kasvatuksellisessa mielessä näkyy varmasti siinä, että puolustan lapsiani henkeen ja vereen mutta myös osaan tarvittaessa myöntää virheet ja käsitellä ne. Ehdottoman luonteeni on saanut huomata myös lapseni. Olen joutunut monesti menemään salaa itse itkemään, kun lasten harmitus on niin kovin itseäni harmittanut. Mutta samalla olen yrittänyt hokea itselleni, että näistä päätöksistä seuraa oikeasti aina jotain hyvää, me kaikki opitaan ja kasvetaan. Meillä myös puhutaan tosi paljon lasten kanssa, käydään tilanteita ja asioita läpi uudelleen ja uudelleen. Esikoiselta kun kysytään, niin ihan liikaa 😉. No mutta, tässä kun tätä itsereflektiota on jälleen tehty niin tarvii todeta, että vaikka mä todellinen leijonaemo olenkin, Curling- vanhemmuutta en itsessäni juurikaan tunnista. Kyllä meillä lapset joutuu tosi ison harjan varressa välillä olemaan kiinni mutta kyllä me sitten tarvittaessa toki heitä autetaan parhaamme mukaan, varsinkin niiden isoimpien kivirykelmien kohdalla.

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-