❤️Häähumussa❤️ 

Olen suureksi ilokseni saanut toisen kerran kunnian toimia Kaasona ja olla näin yksi tärkeä osa läheisten ihmisten häiden järjestelyä sekä toteuttamista. Tällaisissa tilanteissa suorittava luonteeni korostuu ja silloin vaarana on se, että rajat todellisista kyvyistäni hämärtyvät. Harvoin suoritan mitään puolivaloilla joten täysillä mentiin tässäkin. Kuka ei haluaisi tehdä tällaisessa tilanteessa parastaan, fiksua on kuitenkin tunnistaa omat kyvyt, rajat ja resurssit ja erityisesti osata sovittaa ideat ja ajatukset myös muiden toiveisiin. Kun on kasvanut aikuiseksi, niin nämäkin taidot ovat onneksi kehittyneet. Nyt näin maanantaina tuoreeltaan viikonlopun häähumun jälkimainingeissa voisin todeta, että olen väsynyt, mutta niin äärimmäisen onnellinen. Olo on kuitenkin jotenkin tosi tosi tyhjä. Perhoset vatsassa kaikesta siitä jännityksestä ovat kadonneet, lasten yskäkohtaukset eivät enää tuota hallitsemattomia pelkotiloja sairastumisesta ja watsiketjut ovat hiljentyneet. Mitä sitä sitten seuraavaksi, olen tässä päivän mittaan pohtinut... 

Viimeiset viikot on tosi intensiivisesti suunniteltu kaikkea. Mietitty, pohdittu, ideoitu, kirjoitettu puhetta, järjestetty yllätyksiä, jännitetty... ja jännitetty. Ja se jännitys, joka ikinen kerta se on jotain niin käsin kosketeltavaa ja lähes lamauttavaa. Sitten kun tajuaa, että kaikesta on selvinnyt pyörtymättä, on olo sen jälkeen hetken kovin kevyt. Jännityshän on eräänlainen kehollinen stressireaktio, joka aiheuttaa meissä Taistele tai Pakene -valmiuden. Jännitys kertoo meille aivojen huomanneen jonkin uhkaavan tilanteen. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta arjen uhkia vaan enemmänkin sisältäpäin tulevia ajatuksia, tunteita ja kehon tuntemuksia. Jännitys aiheuttaa kehossa paljon erilaisia tuntemuksia; verenkierto kiihtyy, hikoiluttaa, posket punottaa, sydän hakkaa ja kädet tärisee. Olo voi olla sellainen leijaileva, outo, jopa epätodellinen. Keho taistelee, pakenee ja joskus jopa jähmettyy. Itse viikonloppuna en onneksi jähmettynyt vaan taistelin ja yöllä (aamulla) sänkyyn kaatuneena pystyin nostamaan kädet pystyyn merkiksi tämänkin taistelun voittamisesta. Tavoite oli järjestää unohtumattomat pirskeet, hääparin näköiset, tunteikkaat mutta myös sopivalla tavalla riehakkaat ja letkeät; ja siinä me onnistuttiin! Morsiuspari teki hatunnoston arvoisen hirmuisen duunin omien moninaisten arjen kiireiden keskellä ja me kaasot + bestmanit parhaamme mukaan autettiin. Yhdessä tekemisen voima on muuten aivan valtava, taas sen sain ilokseni huomata.

Morsiusparin suurin toive oli, että vieraat viihtyy ja varsinkin kreisibailaa aamun pikkutunneille asti ja mehän teimme työtä käskettyä. Itse myös yritin ottaa kaiken irti niistä pienistä hetkistä, kun pystyin rauhassa keskittymään ihailemaan hymyä hääparin huulilla ja kuuntelemaan häävieraiden iloista puheensorinaa ja naurua. Ja se morsiamen tuttu katse, jonka jossain kohtaa iltaa sain - silloin ei tarvittu enää sanoja ja tiesin, että päivä on ollut ikimuistoinen. Sen parempaa kiitosta ei voisi olla! 

Vaikka häitä oli suunniteltu pitkään, palaveerattu ja vaihdettu lukemattomia viestejä äänin ja sanoin, havahduin silti hääohjelman oikolukuun vasta muutama päivä ennen häitä. No, tietenkin mä löysin sieltä pari "epäselvää" kohtaa ja laitoinkin heti kysymyspatteriston morsiamelle menemään. Kello oli puolen yön tienoilla ja sain kun sainkin vastaukset. Ootsä kuulolla, aloitin? Joo, tuli saman tien. Naurettiinkin tätä jälkikäteen että ei hällä ollut oikein vaihtoehtoa, kun sattu harmikseen olevan juuri silloin niin sanotussa onlinetilassa. Kertoi kyllä, että arvasi ottavansa todella ison riskin vastatessaan siihen aikaan mun viestiini. No puoliyhden aikaan yöllä saatiin tämäkin saaga jälleen päätökseen. Todettiin, että pitäisi alkaa nukkumaan ja purettiin patteristo loppuun sitten seuraavana päivänä. Iso syvä helpottunut huokaus ja speksit viikonloppua varten alkoi olemaan selvät.

Alusta lähtien mulle oli itsestään selvää, että pidän puheen hääparille. En velvollisuudesta vaan täysin omasta halustani. Halusin samalla myös sanoittaa tuntemuksiani meidän syvästä ystävyydestä ja näin ollen puheesta tuli hyvin henkilökohtainen ja tunteellinen. Tosin ei mun kynästä oikein huumoripitoinen puhe luonnistuisikaan. Mietin, kuinka itkuhanat pysyvät kiinni ja pääsen loppuun asti. Osasin arvata, että morsian liikuttuu, sulhanenkin kyllä mutta ehkä vähän eri lailla. On pakko sitten vaan välillä kääntää katse pois tai pitää se paperissa, ajattelin. Näin mä sitten tein ja sain kun sainkin pidettyä itseni kasassa. Kovasti helpotti myös se, että oltiin saatu paria päivää ennen häitä yhdistettyä vähän niin kuin extemporee toisen bestmanin kanssa puheemme ja näin pystyttiin olla toistemme tukena. Sovittiin että otetaan toisistamme sitten koppia, jos alkaa pyörryttämään ja että myös stuntataan tarvittaessa, molemmilla kun oli toistemme puheet hanskassa. No ei tarvinnut stuntata ja molemmat päästiin kunnialla loppuun asti, ojennettiin pieni yllätyslahja ja juonnettiin myös yllätysvieraat sen jälkeen paikalle esittämään pari hääparille erittäin tärkeää kipaletta. Tähän tarvittiin muutaman ihmisen panos ja pyrittiin pitämään yllätystä salassa kaikilta muilta viimeiseen asti. Esitys oli lumoava, niin kuin näillä kahdella aina. Kiitos E ja T ❤️ 

Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan maaginen. "Riski" ajankohdan kanssa kannatti ja auringonsäteet ja lämpö yllättivät meidät kaikki. Tämä matka on ollut ikimuistoinen ja kuten puheessani kerroin, joku viisas on joskus sanonut, että ystävät ovat perhe, jonka itse itsellemme valitsemme. Olen kovin onnekas saadessani olla osa tätä perhettä, kiitos siitä S & J. Ja kuten morsian minulle kiitosviestinsä loppuun totesi: "Elämä on niin ihanaa" ❤️

Ja loppuun vielä ISOJA AALTOJA!!!!!! 😉

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-