KIITOS ja ANTEEKSI

10.04.2022

Oon puhunut viime aikoina tosi paljon suorittamisesta ja siitä riittämättömyyden tunteesta mitä meistä jokainen varmasti jossain kohtaa elämäänsä kokee... Osa enemmän ja vahvemmin, osa taas vähemmän ja lievemmin. Usein sitä haaveileekin olevansa täydellinen äiti, ystävä, työntekijä ja puoliso. Olis niin siistii, kun ei ikinä tekis mitään virheitä ja olis kuolematon. Tai no, olisko sittenkään?... Eihän se olis, sillä jos ei koskaan tekis virheitä, niin jäis myös aika monta tärkeää asiaa elämästä ymmärtämättä.

Mä en oo ikinä ollut tyyppinä sellainen, että toisin itseäni jatkuvasti framille tai että mun egoni suuruutta mittaisi toisilta saamani kiitos, arvostus ja kunnioitus. Toki edellä mainitut asiat vaikuttaa tosi vahvasti esim. itsetuntoon ja tätä kautta myös hyvinvointiin. Se että sä voit kokea itse itsesi aidosti ja oikeasti tarpeelliseksi ja hyödylliseksi ei onneksi kuitenkaan vaadi välttämättä ylitsevuotavia kiitoksia, mutta toisaalta taas se yksi ihan pienikin ja harkitsematon kommentti voi taas saada tuon tunteen horjumaan. Ja se jos joku on muuten melko hanurista.

Viimeinen pari viikkoa on menty taas tukkaputkella ja pompittu paikasta toiseen sähköjäniksen lailla. On kaivettu esiin jälleen ne viimeisetkin voimanrippeet jostain kolosta ja annettu itsestä ihan kaikkensa. Jätetty hetkeksi oma hyvinvointi ja tehty asioita sen eteen, jotta muiden olisi hyvä olla. Sitten tulee se hetki, kun pääset vihdoin ja viimein istahtamaan sohvalle omien ajatustesi kanssa, otat ehkä lasin viintä ja palkitset itsesi kaikesta siitä ultimaattisesta suorittamisesta olemalla ihan vaan hetken yksin ja rauhassa. Ja sitten... se yksi tyhmä ja harkitsematon kommentti vie hetkeksi pohjan kaikelta siltä työltä, mitä olet tehnyt. Tiettekö jengi, se tuntuu siinä hetkessä ihan helvetin pahalta. Ja mikä on ikävintä niin se, että se yksi kommentti saattaa vesittää pohjan myös kaikilta saaduilta kiitoksiltakin.

Viime aikoina erilaisten kohtaamieni tilanteiden myötä olen pakottanut itseni usein miettimään, millaisella tavalla itse voisin osoittaa arvostusta toiselle hänen tekemästä työstä, oli se sitten ns. palkkatyötä tai jotain muuta vapaaehtoista puuhastelua. Olen pakottanut itseni ottamaan selvää asioista, jotta ymmärtäisin, jotta taas osaisin arvostaa. Tietämättömyys aiheuttaakin usein tosi paljon ikäviä tilanteita. Kommentoidaan harkitsemattomasti eikä ymmärretä ollenkaan, kuinka paljon päänvaivaa kyseinen kommentti voikaan saada aikaan. Paljon puhutaan, että lapsille opetetaan hyvinkin varhain sosiaalisia perustaitoja, kuten kiittämistä ja anteeksipyytämistä. Itselleni nämä taidot on syötetty jo äidinmaidossa ja tämän takia olen välillä kovin hämmentynyt siitä, kuinka monelle aikuiselle nämä taidot ovatkin kovin vaikeita. Ei osata tai haluta arvostaa, arvostella kyllä. Vaikeaa tuntuu myös olevan suoraan pahoittelu, mikäli joku on mennyt vikaan. Selitellä kyllä osataan, sen toki osaan hyvin minäkin.

Purin tuntojani tänään yhden tuttavani kanssa ja hyvin suorapuheisena tyyppinä hän kirjoitti mulle seuraavanlaisesti, ehkä ihaninta mitä mulle on sanottu piiiiiiitkään aikaan, Kiitos siitä T <3:

"Sun muuten tartte ottaa paskaa niskaan mistään, musta ei olis ikinä tuohon mitä sä teet herraisä. 2 nuorinta valvoit tyyliin 3 vuotta, hoidat ittes, pennut, miehen, työt jne ja kuuntelet vielä päälle vi**uilua"

Aina löytyy arvostelijoita ja niitä, jotka osais tehdä ite kaiken paremmin. Suunnitteluvaiheessa ei oteta mitään kantaa mutta lopputuotoksen arvostelut muistuttavat ammattikriitikoiden kirjoituksia. Jos et ole valmis osallistumaan, niin ole sitten hiljaa! Sopii tulla itse suorittamaan ja arvostella sitten sen jälkeen.

Ei mulla muuta, iloa ja valoa kaikille uuteen pian alkavaan viikkoon, muisk <3

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-