Lapsuudesta nuoruuteen - haikeutta ja luopumisen tuskaa

Siis kääk, iik ja nyyh, mun esikoinen menee syksyllä yläkouluun. Lapsuus alkaa olla taputeltu ja nuoruus on "virallisesti" alkamassa. En voi kieltää sitä tosiasiaa, että lapsen kasvamiseen liittyy vahvasti myös muistot omasta nuoruudesta. Olen havahtunut nyt monta kertaa siihen tunteeseen, että juurihan se aika vasta oli, kun itse kävin yläastetta ja kaikki ne tunteet ja kokemukset palaa välistä mieleen aika voimakkainakin. Niin paljon silloin sattui ja tapahtui, kaikkea kivaa ja ikävääkin. Mutta mikä oli yhteistä lähes jokaiselle päivälle, niin se jännitys ja pieni kihelmöinti kehossa joka aamu herätessä ja miettiessä mitä päivä taas tuokaan tullessaan. Nyt mun lapseni alkaa elämään ja käymään läpi näitä samoja tuntemuksia. Hän etsii itseään ja joukkoa, mihin kokee kuuluvansa. Kasvattaa itsetuntoaan ja taistelee välillä oman epävarmuutensa kanssa. Miettii ja pohtii, mitä haluaakaan isona tehdä ja käy läpi ensimmäiset sydänsurut. Itsenäistyy, kasvaa ja pikkuhiljaa aikuistuu. Mä joudun puolestani opettelemaan käsissäni olevien narujen pidentämistä, antamaan tilaa ja luottamaan, sillä ilman sitä ei ole mitään. Joudun ottamaan paskaa niskaani ja välillä puremaan hammasta lujaakin yhteen. Eniten mä ehkä toivoisin kuitenkin sitä, että osaisin olla juuri se mutsi, jolle voisi ihan aina kertoa kaiken ja olla rehellinen.

Nyt juuri ajankohtaista meillä on ollut seiskaluokan luokkajakojen tekeminen. Niitä ollaan jännitetty tyyliin koko kevätlukukausi ja tovi sitten ne vihdoin julkistettiin ja kyllähän se melkoinen draamankaari on ollut nähtävissä. Nuorten tosi tiivis joukko hajoaa kertarysäyksellä, mikä on kyllä tosi harmillista. Lisäksi yläkouluun meno useaa jännittää jo muutenkin ja moni asia tulee muuttumaan. Mä itse muistan myös sen, että jännitti... jännitti niin pirusti. Montaa tuttua ei samalla luokalla itsellänikään seiskaa aloittaessa ollut, mutta oli siinä jotain hyvääkin, sillä tutustuin moniin uusiin tyyppeihin ja sain heidän kanssaan solmittua elinikäisiä uusia ystävyyksiä 😊.

Mun aikaan vielä mopotuskulttuuri oli täydessä kukoistuksessaan, oli mopokasteet, mopodiskot jne. Meille juotettiin kuravettä ja jouduttiin tämän tästä laittamaan kättä lipalle. Discossa oli kaikenmoisia leikkejä, joissa tarkoituksena oli enemmänkin nolaaminen kuin hauskanpitäminen. Olin kuullut siskoltani kauhutarinoita mm. pään työntämisestä vessanpönttöön ja aika pitkään välttelinkin vessoja, varsinkin kun sinne oli kokoontunut yleensä se "THE JENGI". Sain lukemattomia kertoja osakseni heiltä katseita ja huuteluitakin ja jossain kohtaa välttelin tätä porukkaa kuin ruttoa. Mua suojeli kuitenkin paljon hyvä itsetuntoni ja se että en antanut näiden juttujen ottaa yliotetta vaan porskutin hammasta purren eteenpäin. Kadun puolta en vaihda, jos ja kun tiettyihin tyyppeihin tänä päivänä törmään, mutta pääni käännän pois edelleen. On onni, että ajat ovat muuttuneet...

Seiska meni siis aikapitkälti kaiken tämän pyörremyrskyn keskellä. Tutustuttiin uusiin tyyppeihin, etsittiin sitä omaa paikkaa ja välillä yritettiin vaan selviytyä. Mä olin aika näsäviisas ja ehkä vähän ärsyttäväkin oppilas, pohjimmiltani olin kuitenkin tosi kiltti tyttö. Muistan kerran, kun eräs opettajani menetti totaalisesti hermonsa ja sanoi, että välillä olisi helpompaa kun lintsaisin muiden tapaan enkä olisi aina tunnilla aukomassa opettajille päätäni :D. Mä lintsasin muuten tasan 2 tuntia koko yläasteen aikana ja niihinkin oli tosi hyvä syy. Tai ainakin mun mielestä poikaystävän kanssa treffit sen koululla oli tarpeeksi hyvä syy. Mutsin mielestä ei. Väärennettiin sen nimmari reissuvihkoon näiden kahden tunnin osalta. Mut mutsihan oli aina niin skarppi (ja on edelleenkin kyllä), että siltä oli mahdoton salata yhtään mitään, joten kiinni jäin tuostakin. Mut joo, en mä kovin rebeli siis loppujen lopuksi kyllä ollut, halusin panostaa kouluun, saada hyviä arvosanoja ja päästä sinne pirun lukioon, se kun ei ollut mun kohdalla kuitenkaan mikään itsestäänselvyys. Olin lisäksi mukana tukioppilastoiminnassa ja tungin itseni usein mukaan jo tuolloin moniin erilaisiin projekteihin ja järjestelyhommiin. Kasilla mulla laski arvosanat, niin kuin teki monella muullakin. Ysillä sitten kuroin kiinni ja lähempänä ysin keskiarvolla pääsin heittämällä haluamaani lukioon.

Yläasteelle meno tuo usealle sen, että ystäväpiiri muuttuu kertaheitolla. Näin tapahtui aikalailla itsellenikin. Jonkun aikaa etsittiin sitä oikeaa ryhmää, mihin koki oikeasti ja aidosti kuuluvansa. Mulla oli lukemattomia erilaisia hyviä ja vähemmän hyviä rytmiryhmiä ja lopulta löysin sitten sen omannäköiseni. Ne tyypit, joihin pystyin luottamaan ja joilla oli suht samanlaiset arvot, kun itselläni. Ja kun se oma porukka sitten lopulta muodostui, niin pysyttiinkin toisissamme solmuilla tiukasti kiinni vuosikaudet. Oma porukka toi tietynlaista turvaa ja muodosti myös melkoisen tukiverkon. En mä puhunut kotona puoliakaan siitä, mitä puhuin kavereille. Me kasvettiin ja aikuistuttiin yhdessä, se oli oikeesti iso juttu, että tällainen mahdollisuus itselleni suotiin. No mutta olihan siinä sitten muutakin. Sitä kuuluisaa itsensä etsimistä ja miettimistä siitä, mitä isona haluaisi tehdä. En mä kyl välttämättä tiedä oikein vieläkään mitä haluan isona tehdä, joten ei ihme, ettei mitään hajua ollut tuolloinkaan. Kadehdin niitä kavereita, joilla oli jo yläasteelle mennessä tarkka suunnitelma ja selvät pelimerkit. Osan kohdalla se suunnitelma menikin juuri niin kuin oli tarkoitus ja osan kohdalla se vielä eli suuntaan jos toiseen. Toisilla ei ollut sitten mitään suunnitelmaa ja osa vaan meni tietynlaisessa flowssa muun ryhmän mukana. Lukio antoi vähän lisäaikaa pohtia tätä kaikkea ja olikin sen puolesta itselleni hyvä ratkaisu.

Meidän perheessä eletään siis jälleen melko jännittäviä aikoja. Tunteet kun kuohuu itse kullakin, murrosikä tekee yhdelle tuloaan ja itse sitä taas kipuilee luopumisen tuskan ja tietynlaisen haikeuden kanssa, joka liittyy lapsen kasvamiseen. Miten aika onkaan siis mennyt näin nopeasti, haluisin vielä hetken pitää lapseni ihan lähelläni. Haikeus tunteena on kuitenkin hyvä asia, sillä se muistuttaa siitä, että kaikki tähän asti koettu on ollut suunnattoman tärkeää ja että tämä aikuistuva lapsi on itselle äärimmäisen rakas. Suhteemme muuttuu, joten olisihan se outoa, jos ei yhtään tuntuisi haikealta. Mutta tilalle tulee varmasti jotain yhtä hienoa ja merkityksellistä, vaikkakin vähän erilaista.

-Hyvivoiva RuuhkaMutsi-