Meidän perheen koronataistelu
Ajattelin kertoa teille, kuinka KORONA meidän perheessä näyttäytyi. Miten me sairastuttiin... ja sairastettiin.
Vajaa kolme viikkoa sitten kuopus alkoi päivä uimahallireissun jälkeen oksentamaan. Päiväkodissa ei ollut sillä hetkellä tautia liikenteessä eikä kyllä muillakaan meidän kontakteilla. Mä kärsin itse tosi kovasta oksentamisen pelosta ja sekoan yleensä aika totaalisesti, kun nämä taudit perheen yllättää. Pystyn toimimaan kyllä ja siivoankin kämppää ihan hullun lailla, pesen pyyhkeitä ja uitan tavaroita kloritessa. En tiedä johtuuko tästä, mutta usein ollaan saatu tämä kierre katkaistua aika nopeesti. No, toimin tapani mukaisesti tälläkin kerralla ja kun muutama päivä oli mennyt, saimme huokaista helpotuksesta.... kunnes.
Seuraavalla viikolla oli jälleen perinteinen keskiviikon uintireissu ja kuinkas sattuikaan, samana iltana myöhään yöllä keskimmäinen oksensi nukkuessaan sänkyynsä. Tilanne oli hämmentävä ja pelottavakin, koska ei oltu tähän havahduttu millään tavalla. Käyn kuitenkin joka ikinen ilta tsekkaamassa pienet jonkin aikaa sen jälkeen kun ovat nukahtaneet ja siinä kohtaa sitten tajusin mitä on tapahtunut. Ei muuta kun tytön herätys, suihkuun ja jälleen sama rumba ulkomuistista uudestaan, mikä oli viikko takaperinkin. Siinä osa yöstä taas sitten meni siivotessa. Ja koko ajan kelattiin, että uimahallin lastenaltaan vedessä ihan varmasti on nyt jotain.
Noh loppuyö meni keskimmäisen osalta hyvin ja oksentaminen jäi onneksi siihen yhteen kertaan. Muutaman tunnin yöunien jälkeen heräsin aamulla ja lähdin kuopuksen kanssa hammaslääkäriin. Uskallettiin lähteä koska oltiin molemmat terveinä ja kuopus oli jo viikko taaksepäin itse oksentanut. Kun tultiin hammaslääkäristä, puhelimessani koreili kuva kahden viivan tikusta. J oli aamulla itse herätessään ollut hieman tukkoinen ja ajatteli että testaa itsensä lisäksi varmuudeksi myös yöllä oksentaneen keskimmäisen, eikä testin tuloksia ollut kuulemma pitkään tarvinut arpoa. J käytti viimeiset testit, joten en saanut sitten heti testattua kotiin päästyäni itseäni ja kuopusta. Toisaalta en myöskään uskaltanut lähteä mihinkään liikenteeseen, jos mekin oltais oltu positiivisia, joten ei muuta kun puhelu äipälle, joka kiikutti oven taakse pussillisen testejä. Tässä välissä taisin jo hermostukissani soittaa hammaslääkäriinkin ja säikyttää siellä kaikki hammashoitajat... turhaan, koska kun vihdoin testejä saatiin lisää, ne onneks oli mun ja kuopuksen osalta negat. Esikoinenhan oli koulussa myös ihan normaalisti ilman oireita ja hänet varmistettiin myös negaksi, heti kun tuli koulusta. Summa summarum, jos J ei olis aamulla herännyt pieneen tukkoisuuteen niin keskimmäisen koronatartunta olisi jäänyt luultavasti selvittämättä, koska hänellä ei ollut mitään muuta oiretta kun tuo yksi yöllinen oksennus. Tai oikeestaan, nyt kun olen tässä tarkemmin miettinyt, niin muutamaa päivää ennen oksentamista hän valitteli aina välillä, että otsaan sattuu. Mutta nämä "kipukohtaukset" menivät kyllä yhtä nopeasti ohi kuin tulivatkin, joten eivät nekään oikeen antaneet viitettä tartunnasta. Tavallaan me osattiin kyllä odottaa tartuntoja, koska korona velloi pahasti päiväkodissa. Ei vaan osattu yhdistää tuota pelkkää oksentamista tartuntaan.
Keskimmäisellä siis koronan oireet näyttäytyivät noilla oudoilla otsakipukohtauksilla sekä sillä yhden kerran oksentamisella. Ei mitään muuta. J oli tukkoinen ja sitten hällä tuli ihan älytön käsivarsikipu niin että käsi ei noussut ja oli todella kipeä. J:n kohdalla ei voi puhua missään yhteydessä mieslenssusta ja muutenkin hänellä on todella kova kipukynnys. Eli jos hän valittaa että käsi on kipee, niin se todella on kipeä. Ja oli se sitten niin kipeä, että kävi varmistamassa ensiavussakin, ettei vaan ole mitään tukosta. Kaikki oli onneksi hyvin ja nappeja kovasti popsimalla muutamassa päivässä kipu alkoikin helpottamaan. Se pieni alkava lenssu myös meni nopsaan J:llä ohi mutta kyllä hänenkin kohdalla edelleen on nähtävissä pienoista väsymistä ja voipumista.
Seuraavana oli sitten vuorossa kukas muu kun meikäläinen. Olin tikuttanut itseäni perheen ekoista tartunnoista lähtien kun hullu. Metsästin tikkuun kahta viivaa lähes yhtä vimmatusti, kuin silloin joskus 13 vuotta sitten... nyt aikalailla eri syistä tosin... Urheilin kuin hullu. Ajattelin, että jos saan tartunnan niin olisi sitten ainakin treenattu varastoon :D. Vihdoin sain sitten 4 päivää perheen ensimmäisten tartuntojen jälkeen ne kaksi viivaa, joita J tosin ei nähnyt, mutta vanhasta muistista osasin niitä pöytälampun alla oikeassa kulmassa tiirailla. Olin edellisenä päivänä käynyt hiihtämässä 11 kilsaa ja tuntui ihan älyttömän hyvälle. Aamulla herätessäni kurkku oli ihan pienesti karvas, sellainen outo. Ei kipeä mutta vähän sellainen "paksun" tuntuinen. Sen haalean toisen viivan muuten sain tikkuun vasta sylkitestistä. Nenästä otettava testi näytti plussaa vasta kun tajusin käyttää sen eka kurkun kautta, kiitos vinkistä eräälle tutulleni. Uuden viikon valjetessa kävin vielä varmistamassa tartunnan virallisessa testissä ja kyllä se osoitti ne haamuviivatkin ihan oikein tulkituksi.
Itselläni oireet olivat aluksi aika lieviä. Parina ekana päivänä oli sitä outoa kurkkua ja yskä meinasi iskeä, mutta meni yhdessä päivässä onneksi ohi. Päätä ehkä jomotti hieman mutta sen kanssa selvisi myös hyvin. Sen jälkeen on vaan lähinnä tehnyt mieli rykiä ja selvittää jatkuvasti kurkkua. Kuume ei ole missään kohtaa noussut mutta kun 5 päivää oli mennyt positiivisesta testistä ja kun olin jo hurraamassa että tämä oli tässä, oloni huononi yhtäkkiä. Olin jo menossa töihin viikon sairasloman jälkeen mutta kun en suoriutunut kaupassakäynnistä, jouduin nöyrtymään ja ottamaan puhelun lääkärille. Oli muuten sunnuntaipäivä ja aika huippua, että sain soittoajan vielä illalla klo: 19:45 ja heti kunnon ohjeet jatkoon. Tämän ansiosta pystyin myös kivasti alkaa järjestelemään seuraavaa työviikkoani. Selvitin lääkärille koko aikajanan tapahtumat. Selitin oireitani, älytöntä väsymystä ja uupumusta. Olo sellainen, kuin olisi vähintään 40 asteen kuumeessa, kuitenkin elohopean kohotessa hikisesti kolmekutoseenjapuoleen. Outoa, niin outoa. Lääkäri totesi, että hyvin yleistä ja määräsi heti toisenkin viikon lepoa, josta nyt ensimmäinen päivä takana.
Viikko perheen ensimmäisten tartuntojen jälkeen ja kolme päivää mun tartunnan jälkeen sai taudin sitten kuopuskin itselleen. Hän säilyi myös aika pitkään ja ajateltiinkin jo, että se hänen aloittama oksennustauti päivä uintireissun jälkeen olikin korona. Häntä kun ei silloin tajuttu testata. Mutta ei se sitten ilmeisesti ollutkaan, koska nyt testiin pärähti heti kaksi viivaa. Korona hänellä oirehti parin päivän pienenä lämpöilynä ja ruokahaluttomuutena. Ei muuta.
Meidän esikoisella sitten lieneekin olevan jotain supervoimia, koska ei edelleenkään ole hänellä minkäänlaisia oireita ja testit näyttää myös negatiivista. Hän on kovin ahkeraan itseään testannut, jotta voi mennä hyvillä mielin treeneihin, kavereille, kouluun ja kylille. Yhteenvetona siis meillä on nyt 4/5 taudin todistetusti sairastanut. Naperoilla tauti meni ohi tosi lievänä, J myös selvisi aika kivasti mutta meikäläisellä ottaa nyt vähän tiukille. Tarvii myös sanoa, että kyllä pääkoppa on myös aika kovilla, kun ei pääse liikkumaan ja mietin päivät pitkät täällä koronapäissäni, että koska voisin edes ajatella treeniä. Nyt pitää vaan malttaa, on ihan pakko.
Pienille tuli poissaoloa päikystä kaikenkaikkiaan 7 päivää. J selvisi 5 päivän karanteenilla ja itse sama homma. Nyt saan siis jo liikkua vaikka vielä muuten olenkin huonokuntoinen. Esikoinen onkin saanut rellestää ja rällästää koko ajan, ihanaa että joku edes meistä. Himassaolo on mennyt yllättävän hyvin. Lapset on keksinyt kaikkee tekemistä ja oon antanut niiden räjäytellä himaa oikein kunnolla, kuhan vaan viihtyvät. Onni on myös se, ettei oltu J:n kanssa samaan aikaan kipeitä ja lastenhoito sitten sikäli järjesty hyvin, koska virtaahan niissä on aika lailla koko ajan ollut, kun pienessä pitäjässä.
Nyt mä uskallan ehkä hetken aikaa hengähtää ja tarvii sanoo, että olenkin todella huojentunut, että tauti ollaan nyt tältä erää sairastettu... tai no mullahan se nyt vielä jatkuu, mutta enköhän mäkin pian iskussa taas ole. Muistan elävästi kun tämä kaikki alkoi, kuinka elettiin eka kuukausi kerrallaan, sitten viikko, päivä ja nyt ollaan menty kyllä ihan tunti kerrallaan jo tovi. Mun luonteeseen kuuluu tosi vahvasti asioiden etukäteen murehtiminen ja miettiminen ja pohtiminen. Osaltaan tämän takia olenkin kokenut tämän henkisesti tosi raskaaksi ja tarvii myöntää että nyt sekin alkaa pikkuhiljaa näkyä vaikka kuinka yrittäisi reipas olla. Välillä tekisi vaan mieli huutaa ja juosta niin lujaa karkuun tätä kaikkea, kun vaan pystyy. Sulkea silmät ja paeta edes hetkeksi tätä todellisuutta. Vertaistuki on kuitenkin tässäkin tilanteessa ollut korvaamatonta ja auttanut kovasti pitämään omia ajatuksiaan kasassa ❤
Tosi paljon tsemppejä ja haleja lähetän kaikille tähän taisteluun ❤
-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-
.