Pessimisti ei pety - mutta ei paljoa saavutakaan
Itsensä vähättely tuntuu olevan suomalaisten kansansairaus, meihin tietyllä lailla jo syntyessä sisäänrakennettu ominaisuus. Vaatimattomuutta on kautta aikojen pidetty hyveenä ja osa meidän sananlaskuistakin korostaa vahvasti vaatimattomuutta. Lisäksi suomalaiseen tapakulttuuriin kuuluu vahvasti se, että ihmiset eivät ryhmässä nosta itseään esiin tai kehu itseään suureen ääneen. Kehuja saadessamme ohitamme ne usein tokaisemalla, että "noo eipä tässä mitään, tein vaan työtäni", tai että "ei tää nyt niin erikoista ole", tai että "muut teki kanssa paljon tämän eteen". Syyt vaatimattomuuteemme ovat varmasti moninaisia, yksi selittävä tekijä saattaa löytyä kansamme kokemista pula-ajoista tai sotahistoriastamme, tiedä sitten häntä. Komiikan suurena ystävänä mä tykkään, kun asioita käsitellään huumorin keinoin. En siis pystynyt välttämään linkkaamasta teille yhden maamme kärkikoomikon erinomaista kiteytystä tästä aiheesta:
Huom: jostain syystä video ei lähde pyörimään alusta, joten kelaapa se alkuun ennen katselua :)
Mitä tulee negatiivisten sanontojen kirjoon, on se Suomessa ihailtavan
laaja. "Pessimisti ei pety", yksi suosikeistani korostaa sitä, että elämältä ei
todellakaan kannata odottaa liikoja. Kärjistetysti voisi sanoa, että kun ei unelmoi,
eikä odota, ei halua tai tee mitään, niin ei voi myöskään pettyä. Toisaalta tällä
elämäntyylillä ei kyllä sitten saavutakaan mitään. Pessimistisyyteen kuuluu
jatkuva pelko ja huolestuneisuus siitä, että asiat menevät pieleen. Tämä voi
liittyä niin työhön, ihmissuhteisiin, kuin omaan talouteenkin. Asenne voi tulla
lapsuudenperintönä tai sitten se voi liittyä johonkin suureen menetykseen. Voisi
hyvinkin sanoa, että pahimmillaan pessimistisyys myrkyttää koko mielen ja kehon.
Mikäli tämän asenteen kuitenkin kokee omakseen ja sitä haluaa vielä oikein korostaakin,
löytyy mm. pinssejä tai pipoja myytäväksi, Hullu Suomi! On Suomi päässyt
maailmalla tähän liittyen ihan otsikoihinkin. Nimittäin Ison-Britannian
yleisradioyhtiö BBC:n toimesta. He löysivät maailman pessimistisimmän "kaupungin",
mistäs muualta kuin Suomesta, nimittäin Puolangasta.
Itse en välttämättä ole maailman optimistisin ihminen, mutta
ehkä näen itseni kuitenkin enemmän realistina kuin pessimistisenä. En ole ikinä
tavoitellut pilvilinnoja, vaikka kovin kunnianhimoinen olenkin. Ehkä se on
ollut tietyllä lailla myös semmoista "tervettä" itsesuojelua. Mitä enemmän
pettymyksiä on tullut, sitä enemmän se itsesuojelu on myöskin korostunut. En
ole myöskään varmaan ainut, joka kokee omien negatiivisten piirteiden kuvaamisen
suhteellisen helpoksi. Mutta kun tullaan siihen, että pitäisi osata kehua
itseänsä tai tuoda esille sitä puolta, missä oikeasti loistaa, niin se on tuottanut
vaikeuksia. No, tätäkin taitoa monen muun ohessa on viime aikoina opeteltu. Osaan
jo olla rinta kaarella omista saavutuksistani, ainakin osasta niistä. Osaan
myös vastata että "hei kiitti, mäkin tykkään tosi paljon itse tästä mekosta"
saadessani kehuja uusista vaatteistani.
Ensivaikutelma syntyy silmänräpäyksessä. Meille suomalaisille ei ole ehkä tyypillisintä kysyä vierailta kuulumisia mutta kuitenkin jos niin tapahtuu, niin miten sä vastaat ja millaisen vaikutuksen itsestäsi näin annat? Aloitatko saarnaamalla koko viikon tai päivän pieleen menneistä asioista kuten siitä että nyt on paljon sairasteltu ja autokin meni rikki ja että lisäksi vielä myöhästyit aamulla töistä etkä ehtinyt salillekaan. Vai kiitätkö kuulumisten kysymisestä ja sivuutat vastauksessasi kaiken edellisen keskittymällä puolestaan positiivisiin ja iloisiin asioihin liittyen omaan elämääsi. Lisäksi jos haluaa tehdä hyvän vaikutuksen, ei paras vaihtoehto varmastikaan ole ensimmäisenä kertoa, kuinka paska päivä on ollut. Ympäröivään ilmapiiriinsä kun voi vaikuttaa suunnattoman paljon omilla teoillaan, ajatuksillaan mutta erityisesti myös sanoillaan.
Loppu.
- Hyvinvoiva RuuhkaMutsi -