Rakas vai Raskas keski-ikä?

Mä en ole juurikaan kohdannut elämäni aikana mitään kovin pahoja ikäkriisejä missään kohtaa. Olen oikeastaan aikalailla jokaisessa vaiheessa kokenut olevani nainen parhaassa iässä. Tulin suht nuorena äidiksi, joten sen jälkeen toki elämä muuttui kertaheitolla ja lapsen vaiheet alkoi tietyllä tapaa hallitsemaan elämää ja yhtäkkiä vuodet alkoikin vilisemään silmien edessä. Myös viimeiset 6 vuotta on mennyt niin kovassa pyörityksessä lasten eri vaiheiden keskellä, että ne omat elämänvaiheet on jääneet vähän ehkä taka-alalle ja tavallaan unohtanut senkin tosiasian, että kyllä sitä vaan joka vuosi vanhenee. Yksi päivä mä havahduinkin siihen todellisuuteen, että alan olemaan kohta keski-ikäinen tai ainaskin jo tosi tosi lähellä sitä. Tajusin olevani monella tapaa erilainen ihminen, kuin silloin joskus parikymppisenä.

Virallista määritelmäähän keski-iälle ei ole, mutta perinteisesti se mielletään asettuvan ikävuosien 35 - 65 välille. Loppupeleissä kuitenkin ihmisten omat kokemukset ja näkemykset keski-iästä vaihtelevat suuresti. Myös nyt kun ihmisten elinikä on pidentynyt, myös keski-ikä on siirtynyt myöhemmäksi. On kovin vaikea mieltää tuoreen 37-vuotiaan äidin tai isän olevan keski-iän kynnyksellä tai toisaalta taas 68-vuotiasta työssäkäyvää vanhukseksi. Perinteinen elämänkaari on ollut tietyllä tapaa murroksessa sekä myös eri ikäryhmien elintavat ovat muuttuneet.

Yksi tärkeä huomio on kuitenkin se, että keski-ikä on tutkitustikin naisten terveyden kannalta hyvin kriittinen vaihe ja elintavoilla on tosi suuri merkitys myöhemmän sairastavuuden sekä tietenkin myös vaihdevuosioireiden kannalta. Luin jostain, että biologisesti voidaan määritellä keski-iän alkavan naisilla siitä, kun se menopaussi alkaa olemaan käsillä. Itse kuitenkin ajattelen (toivon) että tuo menopaussi on sitten oma vaiheensa keski-ikäistymisen loppupuolella. Ei siis siitä tässä kohtaa enempää, pysytään teemassa.

Keski-ikäistyminen on hiipinyt omaan elämääni vähän salakavalasti. Töissä huomaan, että nuorimmat työkaverini voisivat hyvinkin olla lapsiani. Instagramissa suurin osa seuraajistani on esikoisen koulukavereita enkä enää ymmärrä edes 24 -vuotiaan siskontyttöni käyttämää puhekieltä. Kremppoja mulla on ollut kehossa jo pitkään. Aamuisin olen näyttänyt väsyneeltä ja turvonneelta niin pitkään kun muistan ja toki myös painon pudottaminen on ollut jo pitkään tosi paljon vaikeampaa kun sillon joskus parikymppisenä, tosin eihän sitä sillon tarvinut pudottaakaan kun ei mikään mennyt kylkiin. Hiustenlähtö on myös melkosta ja siitä todella tuuheasta tukasta, millä aina pystyin leveilemään, ei ole jäljellä enää puoliakaan. On ryppyjä, viikset, suonikohjuja, harmaita, nivelrikkoja ja muita liikuntaelinsairauksia, keskivartalolihavuutta kilpirauhasen sairauksia unohtamatta. Parisuhde on hyvinkin rutinoitunut ja niitä rakkauden vatsanpuruja ei enää edes muista. Elämä ei ole enää läheskään niin hohdokasta, huoletonta tai jännittävää kuin silloin joskus.

Vaikka mullakin kiikkustuolissa muisteltavaa riittää, en oo ehkä kokenut elämässäni ihan niin paljon, kuin osa mun ystävistä. Johtuen varmasti siitä, että elämäni vakiintui jo hyvinkin ajoissa ja elin ehkä vähän etupeltoon niitä vaiheita verrattuna muihin. Viikko takaperin aurinkoisessa Tallinnassa lauantai-iltana kymppiuutisten aikoihin yökkäreissä asunnolla näitä kaikkia hulluja tapahtumia mimmien kesken muisteltiinkin ja kyllä inkontinenssisuojat olisi kyseissä tilanteessa ollut monelle meistä tarpeen 😉.. Todettiin, että ei niistä hulluista jutuista enää uskaltaisi tehdä puoliakaan. Nykyään kun pelot on ihan erilaisia kuin sillon nuorena. Mielenpäällä pyörii elämän rajallisuus ja suurin pelko monella liittyykin erilaisiin sairauksiin tai sairastumiseen ylipäätänsä. Ei tuollaisia asioita miettinyt parikymppisenä ja toki niin sen kuuluu ollakin.

Miksi keski-ikä sitten usein nähdään negatiivisena asiana? Ehkä se liittyy juurikin siihen fyysisen (näkyvän) puolen rapistumiseen. Vartalo ja ulkonäkö muuttuu ja pelko sairauksista saattaa olla paljon mielessä. Ympärillä tapahtuu paljon enemmän ikäviä juttuja, kuin silloin joskus nuorena. Toisaalta taas henkisellä puolella tapahtuu tosi paljon positiiviseen kasvuun liittyviä asioita. Itse koen olevani itsevarmempi ja osaan paljon paremmin nyt kuunnella itseäni sekä toteuttaa tarpeitani. Mikä voisikaan olla hienompaa. Olen kypsä ja osaan olla armeliainen itseäni mutta myös toisia kohtaan. Olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden ja oppinut näin todella nauttimaan kaikista niistä hetkistä, mitä elämä meille tunti toisensa jälkeen tarjoilee.... hyvistä ja huonoista. Olen tosi ylpeä tähän mennessä keräämästäni elämänkokemuksesta ja koen tällä tapaa olevani viisas. En ole kuitenkaan suostunut menemään mihinkään muottiin ja uskallankin silloin kun siltä tuntuu, ajatella tai käyttäytyä niin kuin se nuori, villi, hullu ja ehkä vähän hassukin minä. Sekin on tietyllä tapaa sitä itsevarmuutta, kun uskaltaa olla oma aito itsensä.  

Keskustelin tästä aiheesta ystävieni kanssa. Kysyin heiltä, mitä he ajattelevat keski-iästä tai ylipäätänsä keski-ikäistymisestä. Vaikka meillä kaikilla on paljon erilaisia vaivoja, nousi keskusteluista esiin suuri ylpeys tästä aikuisen naisen elämänvaiheesta sekä myös omasta kehosta eikä nuoruuden epävarmuutta kaivattu yhtään. Omien voimavarojen tunnistaminen koettiin tärkeäksi ja itsetuntemusta korostettiin. Myös se, että saa päättää omasta elämästään itse sekä rakentaa ihan omannäköistä tulevaisuutta nousi keskusteluista esiin. Tässä kohtaa kun kukaan ei enää edes yritä määrätä tai kertoa, miten asioita pitäisi tehdä.

Ystäväni osasi itseni tapaan olla ylpeitä omasta kypsyydestään sekä iän ja kokemuksen tuomasta viisaudesta tarkastella maailmaa. Keski-ikä onkin tietyllä tavallaan mahdollisuus ja kyllä, diggaan tästä vaiheesta minäkin ihan tosi tosi paljon.

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-