UUSI ARKI - töihin paluu ja luopumisen tuskaa

Kuten Aki Hintsa aikanaan totesi, ei ole olemassa laatuaikaa, on vain aikaa. Ketä siis sun sosiaaliseen viitekehykseen kuuluu ja koetko pystyväsi antamaan tarpeeksi aikaa sille? Entä minkälaisia valintoja työn ja perheen välillä olet kenties joutunut elämän varrella tekemään? 

MINÄ - TYÖ - PERHE JA LÄHEISET. Tää on aika pitkälti mun elämäni pyhä kolmio, jonka sivuja olen jo tovin yrittänyt saada samanpituisiksi ja oikeaan balanssiin. Jotta mä voin olla pitkässä juoksussa tehokas ja tuottava työntekijä, pitää mun olla vähän itsekäs ja panostaa itseeni sekä pitää tosi tiukasti kiinni niistä tekijöistä, jotka hyvinvointiani lisäävät. Jotta mä voin hyvin, pitää mun ihan ensiksi saada tarpeeksi aikaa perheelle ja läheisille. Jo maslowin tarvehierarkiateoriassakin tätä korostetaan ja ihmissuhteiden merkitys tulee heti fysiologisten tarpeiden jälkeen. Mitä tulee jaksamiseen, niin yhtälö on siinäkin mielessä hyvin yksinkertainen; akkuja pitää ladata enemmän, kuin ottaa niistä virtaa ja yksi akkujen virran tärkein perusta on juurikin ne läheiset ihmissuhteet ja niihin panostaminen. 

Työ on aina ollut olennainen ja erittäin tärkeä osa ihmisen elämää. Sen lisäksi, että se luo edellytykset taloudelliselle hyvinvoinnille, rytmittää se arkea, antaa mahdollisuuden toteuttaa itseään sekä lisää myös sosiaalista hyvinvointia. En ole tullut ikinä ajatelleeksi mutta osalle työpaikka voi olla ainut paikka, jossa tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan ja löytää sen oman paikkansa. Kun sitten yhdistetään työ vapaa-aikaan ja perhe-elämään, tulee yhtälöstä kieltämättä melko kompleksinen. Ura ja perhe koetaan monesti joko-tai-asiaksi, niin että yhtäaikainen olemassaolo olisi lähes mahdotonta. Mä en ole valtion päämies tai ammattiurheilija, mutta kyllä mä koen silti, että uran ja perheen yhdistämiseen liittyvät kysymykset ovat valideja myös ihan omassa tilanteessanikin. Mikä on kuitenkin loistavaa, niin se, että monella alla on mahdollisuuksia koko ajan lisätty ja herätty näin siihen ajatukseen, että uraa ja perhettä ei välttämättä enää tarvitsisi nähdä joko-tai-asiana. Perinteiset ratkaisut osataan vihdoin kyseenalaistaa ja nähdä rohkeasti eri kanteilta. Kun vein esikoisen aikanaan miltei 12 vuotta sitten vuoden vanhana päiväkotiin, niin en osannut ajatellakaan, miten ajatukset ja toimintatavat tulevaisuudessa muokkaantuu. Jos joku olisi mulle silloin sanonut, että jossain kohtaa voidaan osallistua työpalaveriin kesken hiekkalaatikkoleikkien niin olisin pitänyt sitä ihan järjettömänä ajatuksena edes teoriassa... Ja varmaan moni muukin... 

Työ on luonnollisesti suurin uhka vanhempien ja lasten yhteiselle ajalle. Huomionarvoista on se, että monissa tutkimuksissakin on osoitettu lasten toivovan vanhemmiltaan ihan vaan yhdessäoloa ilman sen kummempia hienouksia. Sitä, että vanhemmat jaksaisivat olla lasten kanssa ilman ainaista kiirettä. Olla kotona, lähellä ja läsnä. Kun lapsia on haastateltu, olisi ihannetilanne monen mukaan se, että vanhemmat olisivat aamulla lähettämässä lapsen kouluun ja taas iltapäivällä ottamassa koulusta tulijan vastaan. Kun syvennyn asiaa miettimään, niin aika pieniä loppujen lopuksi lasten toiveet ovat mutta silti monessa perheessä ne on kovin hankala täyttää. Nyt kun itse olen hillunut täällä kotona, elänyt ja hengittänyt lapsille, perheelle ja mun lähipiirille, niin tarvii sanoa, että kyllä ne perheet joissa toisen on mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan pieniä lapsia, on ihan älyttömän onnellisessa asemassa.

Mä olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta likasta lähtien koko ajan enemmän tai vähemmän. Nyt mä olen palaamassa töihin kolmannen kerran pitkien vapaiden jälkeen. Mun on pakko myöntää, että tähän elämäntilanteeseen tämä vuosi oli kyllä mun unelmaduunia. Kun aloitin vuoden alussa opintovapaat, tuntui että kiireet loppuivat siihen. Oli niin kovin outo olo, kun ei koko ajan ollut kiire ja sai itse suunnitella tekemiset ja menot hyvinkin vapaasti. Lisäksi mikä parhainta, oli lapsille, perheelle ja läheisille aikaa. Tämä oli suhteellisen uutta, sillä olinhan työskennellyt pitkään alalla, jossa työajat on aina määritelty hyvinkin tarkkaan. Tämän vuoden aikana silmäni avautuivat ja huomasin entisetä selvemmin myös monen muun läheiseni kiireen ja jatkuvan kamppailun arjen rytmissä pysymisessä. 

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin, mulla on ihan älytön palo takaisin työelämään, varsinkin nyt kun tiedän, että pääsen oppimaan myös paljon uutta. Mua vaan raastaa se ajatus siitä, että vien joka ikinen arkipäivä lapset päiväkotiin ja vietän niiden kanssa sitten muutaman tunnin aikaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Ihan kun se olisi jotain täysin tavanomaisesta poikkeavaa, todellisuudessahan se on kuitenkin monille perheille ihan normaalia arkea. Omalla kohdallani nämä kipuilut varmasti ovat osa myös sitä jotain luopumisen tuskaa siitä omasta ajasta, mitä mulla on nyt myös paljon ollut. Oman osansa tuntemuksiin tuo myös se kaikki, mikä liittyy lasten sairasteluun ja sen myötä mahdollisiin poissaoloihin ja jatkuvaan miettimiseen ja pohtimiseen siitä, millä systeemillä viikko kahlataan läpi, mikäli joku tulee kipeäksi. Mun paha tapa kun on usein murehtia jo ennakkoon asioita, jotka eivät välttämättä tule ikinä tapahtumaankaan. Se ahdistus mitä mä tällä hetkellä siis koen, ei liity itse työhön tai siinä pärjäämiseen. Itseasiassa, ne hommat ei mietitytä mua juuri ollenkaan. Olen monissa liemissä keitetty ja tiedän pärjääväni, lisäksi meillä on töissä ihan älyttömän hyvin rakennettu perehdytys, joten siinäkin mielessä tiedän, että pääsen taas nopeasti kyytiin mukaan.

Tasan kuukauden päästä siis kaivetaan jakut esiin kaapeista ja meikit jostain laatikon pohjalta. Nyt ei tarvi meikata pandoja piiloon, niinkun tein edellisen paluuni yhteydessä, eikä muuten tarvi myöskään miettiä mihin mekkoon sitä mahtuu, sen verran on tullut vuoden aikana liikuttua 😉 Lapsetkin kasvaa koko ajan, ovat joka päivä vanhempia, viisaampia ja omatoimisempia. Esikoinen aloittaa ensi syksynä yläkoulussa ja keskimmäinenkin menee jo eskariin. Veikkavauva on ikuisesti kaikkien Veikkavauva, vaikka kasvaahan hänkin. Uusi arki on loppujen lopuksi erittäin tervetullut ja kyllä asiat varmasti pikkuhiljaa siitä suttaantuu. Se mistä mä olen ehkä eniten tällä hetkellä onnellinen, on se kaikki mieleni kanssa tehty työ ymmärtääkseni ne tekijät, jotka lisäävät voimavarojani ja aion todella pitää niistä tiukasti kiinni myös tulevaisuudessa. Näin mä varmistan samalla myös sen, että pystyn antamaan työnantajalleni mahdollisimman tehokkaan ja tuloksellisen työpanoksen.

Siispä ei muuta kun katse eteen ja suupielet ylöspäin :)

- Hyvinvoiva RuuhkaMutsi -