Vanhemmat - Lapsen harrastus ei ole päivähoitopaikka!

Suomessa toimii yli 9000 urheiluseuraa ja vuosittain niiden toimintaa on mahdollistamassa peräti yli 500 000 vapaaehtoista. Ja miettikääpä sitä, että vapaaehtoistyötä tehdään vuosittain taloudellisella arvolla mitattuna jopa noin 700 miljoonan euron edestä. Kun puhutaan kilpa- ja huippu-urheilusta, on sen taustalla aina vahva ja ammattitaitoinen seuratoiminta, joka perustuu vahvasti vapaaehtoisuuteen. Tätä siis tulisi todella vaalia ja tukea sekä miettiä, miten nuoremmat sukupolvet saadaan mukaan ja ymmärtämään vapaaehtoisuustoiminnan tärkeys. Ilman talkooväkeä ja seura-aktiiveja Suomessa ei montaa seuraa olisi ja urheilutapahtumia ja -kilpailuja järjestettäisiin aika paljon vähemmän. Pahimmassa tapauksessa ei olisi koko harrastusta.

Vanhempana yksi tärkeä tehtävä on mahdollistaa ja tukea lapsen harrastusta. Peilaten edellä lueteltuihin lukuihin, lähes jokainen lasten harrastus vaatii jollain lailla vanhempien osallistumista ja monet seurat pyörivät vain ja ainoastaan vapaaehtoistyöntekijöiden voimalla. Osa kuitenkin vetoaa siihen, että lapsen harrastus ei saisi olla myös vanhempien harrastus. En tiedä missä kohtaa näin on alettu ajattelemaan vai onko ajateltu aina. Toki on totta, että maailma on muuttunut, perheiden arki äärettömän kiireistä ja lisäksi myös työelämä vaatii paljon. Mutta mielestäni se on kuitenkin erittäin huolestuttavaa, että perheiden elämä on niin kiireistä, että sen takia osalla lapsista harrastusta uhkaa jopa keskeytys. Yksi seikka on toki myös se, ettei yksinkertaisesti vaan olla kiinnostuttu lasten harrastuksesta sen enempää mitä kuskaukset treeneihin tarvitsee. Rahalliset syyt ovat lisäksi asia erikseen, tässä tekstissä rajaan pohdintani lasten harrastuksen mahdollistamiseen nimenomaan talkootyön kautta.

Yksi ongelma mielestäni on se, että vapaaehtoistyöt koetaan pakonomaisena ja tämän takia ihan pienetkin velvollisuudet jo nostaa karvat pystyyn. Pakko ei ikinä ole se parhain aktivointikeino, sen tietää kaikki, mutta erittäin huomionarvoista on mielestäni myös se, että vapaaehtoisuudesta ei saisi myöskään tehdä taakkaa niille kaikille tunnollisimmille vanhemmille. No helpommin sanottu kuin tehty, senkin voi allekirjoittaa varmasti kaikki. Tämän hetken kuuma peruna lienee siis se, miten saadaan kulttuuri muutettua niin, että vanhemmilla olisi halua sekä myös toki aikaa osallistua ja mitä suurempi porukka saadaan osallistumaan, sitä vähemmän tulee sen yhden, kahden tai kolmen tehtäväksi. Jos jollain on ratkaisu tähän, niin kuulen sen erittäin mielelläni. Huomionarvoista on myös se, että useasti harrastajien vanhemmilla ja muilla sukulaisilla on tietoa, taitoa, suhteita ja vaikka ja mitä, joita voitaisiin hyödyntää vaikkapa varainkeruussa tai monissa muissakin asioissa. Mutta ehkä pelko siitä kuuluisasta nakin napsahtamisesta saa heidätkin pitämään kädet alhaalla ja suun visusti kiinni.

Seuratoiminnan johtaja Jaana Tulla nostaa esiin sen tosiasian, että tuskin ikinä tulevaisuudessakaan meillä on sellaisia rahasummia, joilla pystyttäisiin paikkaamaan vapaaehtoistoiminnan ja seuratoimijoiden työtä. Olen myös täysin samaa mieltä Tullan kanssa siitä, että monissa seuroissa on hyvin paljon työnsarkaa siihen liittyen, miten uudet sukupolvet ja nuoret saadaan innostumaan vapaaehtoistyöstä myös tulevaisuudessa. Lisäksi on mielestäni hyvin tärkeä muistaa se seikka, että kaikki tämä vapaaehtoistyöhön liittyvä ei saisi olla kilpailua siitä, kuka tekee eniten tai kuka vähiten. Kyse on asenteesta! Jos kuvitelma todellisuudesta on se, että seurat pyörivät itsekseen ja rahalla voi korvata kaiken halutessaan, niin onhan se tosi surullista.

Useimmat urheiluseurat eivät ole päivähoitoon verrattavissa olevia toimijoita, joihin lapsen voi vaan viedä. Itselleni tämä on nyt tullut hyvinkin selväksi, kun vanhin lapsi on 12 ja harrastaa jo vaativaa kilpaurheilua. Tähän asti ollaan, jos näin nyt voi sanoa, "päästy suht helpolla". Uskokaa tai älkää siis mutta mä en ole ikinä ollut mikään seura-aktiivi henkeen ja vereen. Olen pysytellyt yleensä vähän takaa-alalla ja odottanut muiden tapaan, että joku muu kuin minä nostaa kätensä ylös vapaaehtoista pyydettäessä. Kuitenkin mä ymmärrän mikä on homman nimi ja ehkä mun asenteeni on tässä mielessä oikeansuuntainen ja otan hommat kyllä tarvittaessa sitten haltuuni hyvinkin nopeasti ja tehokkaasti. Nyt mä olen hoitanut tovin JOJON hommia ja itseasiassa se homma on aika kivaa eikä edes vie aikaa juurikaan. Siinä itse oppii myös aika paljon: on jatkuvasti ratkottavana erilaisia ristiriitatilanteita ja paljon vaaditaan myös hyviä ja selkeitä viestintätaitoja sekä luovuutta erityisesti. Kaikista haasteellisinta on kuitenkin muiden osallistaminen ja jatkuva pohtiminen siitä, miten porukalta saisi enemmän vastauksia, ideoita ja ehdotuksia. Ja kyllä, munkin arki on lähes aina ihan hemmetinmoista kiirettä mutta silti mä selviän tästä ja ehkä kaikista vähiten koen burnoutinomaisia tuntemuksia tämän pestin takia.

Olen itse lapsena ja nuorena harrastanut tanssia hyvin pienessä paikallisessa seurassa, joka pyöri täysin vanhempien talkoovoimilla. Joka ikisessä vuosittaisessa kokouksessa jännitettiin, saadaanko seuraavaksi kaudeksi tarpeeksi porukkaa kasaan pyörittämään seuraa. Enhän mä tätä silloin tajunnut, mitä kaikkea sen takana kaiken rahallisen avustuksen lisäksi oli, että sain harrastaa. Mun mielestä kolmen koon periaatteisiin vois lisätä hyvinkin neljännen tai oikeastaan tehdä siitä neljännestä yläkäsitteen niille muille kolmelle: KIINNOSTU! Ole siis kiinnostunut lapsen harrastuksesta ja ole perillä siitä mitä siellä tapahtuu ja erityisesti miten se kaikki mahdollistuu ja toteutuu. Tätä kautta kokonaisvaltainen ymmärrys lisääntyisi ja ehkä myös mahdollistaisi asenteen muutosta pikkuhiljaa oikeaan suuntaan ja sitä me nyt mielestäni kipeästi tarvittaisiin!

-Hyvinvoiva RuuhkaMutsi-