Mun Tarina <3

Mä olen Anniina, hyvinvoiva ruuhkamutsi. Mulla on tavallaan kaksi persoonaa; Anniina on se virallinen ja asiallinen, Ninnu puolestaan se rennompi höpsö hauskuuttaja. Lähipiiri kutsuu mua todella harvoin Anniinaksi ja on monia, jotka luulevat mun oikeaa nimeä Ninnuksi. Kun olin junnu ja äiti kutsui mua painavalla äänellä Anniinaksi, kannatti luikkia pakoon... jos vaan kerkes :D. Puolisoni kutsuu mua aniharvoin Anniinaksi, ehkä silloin kun esittelee mut jollekin tutulleen. Töissä mä olen ollut aina Anniina, vain ihan lähimmät työkaverit kutsuu Ninnuksi.

Mä kasvoin kerrostalolähiössä 15 -vuotiaaseen asti. Se oli mulle ihan hyvä ja rakas paikka asua, olla ja kasvaa. Oli paljon kavereita, iso metsä ja kalliot talon takana, jossa riitti touhua. Mulla on yks isosisko. Meillä on aika paljon ikäeroa, joten mä koin aina vähän niinkun olevani ainut lapsi. Mun sisko on ihan huipputyyppi, siinä on virtaa kun pienessä pitäjässä ja se on ihan aina kaikessa mukana. Lisäksi se on melkonen leijonaemo ja perhe on sen elämässä ollut aina ehdoton ykkönen. Se on aina valmis auttamaan, IHAN AINA. Se unohtaa riidat eikä muistele pahalla. Mä oon oppinut siltä tosi paljon!! Mun vanhemmat eros, kun olin ekalla ja sen jälkeen jäätiin asumaan äidin kanssa kahdestaan (sisko asui jo omillaan). Porukat hoiti eron niin kunniallisesti, että mulle ei jäänyt siitä minkäänmoisia traumoja ja välit molempiin pysyny ihan älyttömän lämpiminä. 

Mä oon aina ollut isin tyttö ja perinyt paljon sen luonteenpiirteitä. Iskä on mun paras kaveri ja sillä on maailman isoin sydän. Entisenä kilpaurheilijana Iskä on myös huolehtinut siitä, että urheilu on aina ollut vahva osa mun elämää ja opettanut mut pitään fyysisesti itsestäni huolta. Mutsi puolestaan on mun kallio; tuki ja turva. Sille soitan ensimmäisenä, jos mulla on joku hätä. KYLLÄ, edelleen 38 -vuotiaana. Kummitäti on neljäs vahva vaikuttaja mun elämässäni. Välillä ollaan naurettukin, että jos ei ihan varmoja oltais, vois luulla mun olevan hänen oikea lapsensa. Me molemmat kuulutaan mm. Matista (Nykäsestä) ei puhuta pahaa -kubiin, taidetaan itseasiassa olla sen klubin ainoita jäseniä ;). Lisäks hän on opettanut mulle säästeliäisyyttä, luovuutta ja monia monia muita suunnattoman arvokkaita elämän taitoja. Kummitäti on mun toinen äitini ja ihan äärimmäisen tärkeä ja rakas ihminen.

No on mulla vielä yks, joka ansaitsee maininnan. Mun rakas mies, jonka kanssa ollaan kasvettu yhteen viimeisten 23 vuoden aikana ja rakennettu ympärillemme meidän näköistä maailmaa. Me tavattiin kun mä olin 14, muutettiin yhteen 17 -vuotiaina, mentiin naimisiin 23 -vuotiaina ja saatiin ensimmäinen lapsi 26-vuotiaina. On meillä ollut omat karikot mutta kellä niitä ei tällä historialla olis. Me ollaan saavutettu monta meidän unelmaa mutta myös koettu ihan älyttömän suuria suruja yhdessä. Lapsien saanti ei pitänyt olla meille mahdollista, nyt niitä on kuitenkin 3 ja en voisi olla siitä onnellisempi. Lapset on opettanut mulle niin paljon ja äitinä olo on ollut heittämällä mun elämäni vaikein mutta samalla myös rakkain työ. 

Mä oon aina harrastanut kaikennäköistä. Ei ole montaa lajia, mitä en olisi tähän ikään mennessä kokeillut. Tanssi oli vahva osa mun elämääni aina ihan pienestä likasta parikymppiseen asti. Sen jälkeen mä jatkoin vielä monta vuotta valmennus- ja opetushommia mutta jouduin luopumaan viimeisistä tunneistani reilu 8 vuotta sitten, kun meillä alkoi omakotitalon rakennusprojekti. Silloin vaan yksinkertaisesti vuorokaudesta ja viiikosta loppui tunnit kesken ja piti tehdä niitä kuuluisia valintoja. On se tanssi mun sydämessä edelleen, mihin se sieltä lähtisi. Aikaa sille on tosin ollut viimeiset vuodet aivan liian vähän. Toinen tärkeä juttu mulle on erilaisten käsitöiden tekeminen ja näin luovuuteni toteuttaminen. Tosin niillekin on ollut aivan liian vähän aikaa viimeiset vuodet. Läheisimmät kuitenkin tietää että mä innostun helposti niin betonitöistä kuin käpykranssienkin tekemisestä ja sit siitä hommasta tulee aika nopeesti.... miten mä nyt sen sanoisin... ehkä vähän hallitsematonta ;). 

Nyt mä olen 38 vuotias, fyysisesti ja henkisesti paremmassa kunnossa, kun vuosiin. Työelämässä mä olen ollut 14-vuotiaasta lähtien ja tehnyt hommia aina kalatiskien siivoamisesta ja maalaushommmista vaativiin asiakaspalvelu- ja myyntitehtäviin. Oon mä lisäks ollut sivutoiminen yrittäjäkin. Nykyisessä työssäni finanssialalla työskentelen varainhoidon tehtävissä, lisäksi mä olen ollut mukana työhyvinvoinnin kehitystehtävissä sekä muissa erilaisissa myyntiä tukevissa projekteissa. Olin reilu kolme vuotta perhevapailla ja sinä aikana oli hyvin aikaa miettiä, mihin suuntaan haluaisin kehittyä sitten kun siihen on aikaa. Ja tulihan sekin hetki vihdoin, kun mulla oli mahdollisuus jatkaa opintoja ja kehittää omaa ammatillista osaamistani. Just mä vasta täyttelin hakupapereita ja nyt multa uupuu enää 10 opintopistettä näistä ylemmän ammattikorkeakoulun opinnoista. Ohjaajani sanoin olen edennyt kun höyryjuna. Hyvin tyypillistä mulle, puskea kovalla draivilla kohti tavoitetta tinkimättä kuitenkaan laadukkaasta työskentelystä. Mä vaadin itseltäni tosi paljon ja jatkuvan itsetarkkailun myötä olen nykyisin oppinut tunnistamaan omaan jaksamiseeni liittyvät ongelmakohdat aika kivasti. Tiedän milloin pitää höllätä, tunnistan voimavarojani lisäävät seikat ja panostan niihin. Oon myös oppinut, että ihan aina ei kaikesta ei tarvitse suoriutua täydellisesti :)

Mä olen työskennellyt pitkään alalla, joka digitalisaation ja teknologian kehittymisen myötä on ollut vähintäänkin yhtä kovan muutoksen ja murroksen keskellä, kun moni muukin ala. Näillä muutoksilla en tarkoita negatiivisia juttuja, enemmänkin ne ovat tuoneet mahdollisuuksia sekä työntekijöiden että asiakkaiden näkökulmasta. Nykyajan työelämä kuitenkin vaatii tehokkuutta sekä nopeutta ja myös oman työn johtamisen taidot korostuvat. Mä olen paljon miettinyt sitä, mitä tehokkuus loppujen lopuksi tarkoittaa? Ei mielestäni ainakaan sitä, kuka tekee eniten. Tehokkuutta on oikeiden asioiden tekeminen oikeaan aikaan. Tehokkuutta on tunnistaa ne oikeat asiat ja tehdä ne laadukkaasti. Välillä tehokasta on myös olla tekemättä mitään. Mä olen taistellut jossain kohtaa sen riittämättömyyden tunteen kanssa, kun tuntuu ettet saa annettua itsestäni kotona etkä töissä sitä kaikkea mitä haluisit. Nyt, kun aika on mennyt eteenpäin voisin todeta, että aika huikeeta on ollut oppia taito tehdä oikeita valintoja oman hyvinvointinsa eteen <3

Tässä blogissa mä kerron ajatuksiani työelämään ja hyvinvointiin liittyen etenkin omasta ruuhkavuosien keskellä elelevän työssäkäyvän äidin näkökulmasta. Saatan mä poukkoilla myös aiheen ulkopuolellakin, silloin kun fiilis sinne alkaa viemään :)

Tervetuloa!